Koskaan milloinkaan ikinä aikaisemmin en ollut painanut 60 kiloa. Aina se oli jäänyt useammankin kilon tuon maagisen rajan alapuolelle. Olen niitä ihmisiä, jotka saavat syödä ihan mitä vain eivätkä silti lihoa. Asiaan tuli kuitenkin muutos.
Alle metristä odottaessa tuo paino pompsahti yli 60:nen heilahtaen. Eikä edes riittänyt. Muutama kuukausi alle metrisen syntymästä, tyhmä kun olin, menin ja kokeilin farkkujani. Niitä kaikista löysimpiä. Eivät nousseet polvia ylemmäksi. Eteisessä istuin ja paruin ukolleni, että nyt olen ikuisesti läski! Vaikka oikeasti olin normaalipainoinen silloinkin. Paino tippui kuitenkin ihan itsekseen takaisin 60 kiloon ja sitten vielä sen allekin takaisin omaan normaalipainoon. Ja farkutkin mahtuivat taas jalkaan.
Nyt tuo 60 kiloa on vain hatara muisto ja loppua ei ainakaan hetkeen näy. Pienessä mielessäni haaveilen, että josko ensi syksynä näkisin tuon 60 kilon rajan rikkoutuvan ja palautuisin taas omaan kuosiini. Ja saisin ne farkut jalkaani jälleen kerran. Haaveillahan saa aina.
En ole mikään himourheilija, ruuan kalorimäärien laskija tai muutenkaan mikään terveysintoilija. Vaan ihan tavallinen ihminen joka syö ihan tavallista ruokaa ja liikkuu normaalisti. Koskaan en ole edes eläissäni laihduttanut. Ehkä juuri siksi tuo painonnousu oli jonkin verran rankka paikka. Tai se, etten mahtunutkaan vanhoihin vaatteisiini. Olin kuitenkin ennen odotusaikaa mahtunut sellaisiinkin vaatteisiin, joita olin pitänyt jo alle 15 vuotiaana.
Edeltäkäsin viisaana olen haudannut farkkuni kaappini uumeniin. Aikaisintaan sitten kaivan ne sieltä, kun isomman koon farkut eivät enää jalassa pysy.