Juhla

Loppujen lopuksi niin surullinen juhla. Voiko tuota juhlaksi oikein sanoa? Tietynlainen juhlahan se on. Vaikka päähenkilö ei olekaan paikalla. Tai onhan hän. Jokaisen muistoissa ja sydämissä. Jokaisen ihmisen mielikuvan varassa. Toisilla vahvempanan toisilla rakkaampana. Näissä juhlissa kukaan ei mene juhlakalulta kyselemään tulevaisuuden suunnitelmia. Ahdistele tunkeilevilla kysymyksillä. Valittele vaikeaa lahjan valintaa tai tuskaile onko yli- vai alipukeutunut. Tässä painitaan aivan eri sarjassa. Missään muissa juhlissa ei itketä ja surra näin paljoa. Tosin missään muissa juhlissa ei edes yritetä muistaa niin paljoa hauskoja, hyviä ja rakkaita muistoja, juttuja ja asioita. Missään muissa juhlissa eivät itku ja nauru ole näin lähekkäin ja niin kaukana toisistaan. Viimeinen juhla. Tärkeämpi läiheisillemme kuin itse päähenkilölle. Saamme jättää viimeiset jäähyväiset. Hautajaiset.

Itken helposti. Varsinkin hautajaisissa. Viimeisimmät hautajaiset joissa olin olivat mieheni isotädin hautajaiset. Vanha nainen, jota en kovin hyvin tuntenut. Tietynlaista sanatonta sielujen sympatiaa tunsin hänen kanssaan. Olimmehan kaimoja, jota tämä täti jaksoi joka kerta hykerrellä. Hänen mielestä oli hassua kuinka minulla saattoi olla niin vanhan aikainen nimi tai hänellä niin nuorekas nimi. Hänellä oli myös mukavanlainen huumorintaju ja löysi nurinkurisistakin asioista hauskojakin juttuja. Istuin kirkon takana sivupenkillä, imetin vauvaani ja pyyhin kyyneliä puklurättiin. Itseäni alkoi kyyneleiden seassa hymyilyttämään. Tästäkin täti olisi löytänyt huumorinkukkasen.