Sana metsä merkitsee minulle paljon. Enemmän kuin moni voisi edes kuvitellakaan. Se on kaikki. Ilman metsää en olisi tälläinen kuin nyt olen. Ilman metsää en edes istuisi tässä kirjoittamassa tätä. Tämä pätkä tuli mieleeni miettiessäni aihetta metsä. Se saa minut vieläkin hymyilemään itsekseni. Onko se muiden mielestä hauska? Tiedä sitä, mutta paikalla olleet muistavat sen varmasti edelleen.

Kirkas keväinen aamu. Hieman kylmä, mutta sopivasti. Aurinko lämmittää, päivästä tulee lämmin. Linnut laulavat ja metsä tuoksuu.

Oikein idyllistäkö?
Kymmenpäinen joukkio vaaputtaa kuin ankka jono. Joukkio pysähtyy kohtaan jossa oja erottaa nuoren koivun taimikon vanhasta kuusimetsästä. Toiset seisovat ojan molemmin puolin ja osa ojassa. Kaikki ovat vaisuja ja hiljaisia, vain yksi puhuu.

Oikein hiljaistako?
Ei ihan. Joukosta yksi rojahtaa äkkinäisesti ojassa seisoessaan suorilta jaloilta suoraan takapuolelleen istumaan. Liukastuu. Märkä rahkasammal kenkien alla.

Huomasiko kukaan?
Tietysti. Muut katsovat tätä yhtä hetken aikaa hiljaa. Sekunnin sadasosan ajan. Sitten räjähtävät nauruun.

Tilannekomiikkaa parhaimmillaan. Olemme metsässä. Sanan varsinaisessa merkityksessä. Ulkoisesti ja sisäisesti. Ja välillä vähäsen eksyksissäkin.