Mikä on minun keväänmerkkini?
Se on ärsyyntyminen ja tympääntyminen, silkka kevään vihaaminen.
Aamuisin, kun herää ei enää ole pimeää. Päivällä vesi alkaa juosta katoilta alas ja lumi sulamaan. Aurinko paistaa ilkeästi silmiin saaden minut aivastelemaan. Illalla pimeä tulee vasta myöhempää. Silloin huomaa, että kevät tulee. Ja minua ärsyttää. Voisin elää vaikka kaksi syksyä peräkkäin, tupla pitkän talven, ihan mitä vain. Kunhan kevättä ei olisi eikä tulisi. Loskaa, kuraa, hiekoitushiekkaa, lumen alta ruma kuollut maa. Blääh!
En vain yksinkertaisesti pidä keväästä. Ja minua pidetään omituisena. Miksi? Toiset eivät pidä syksystä ja sitä pidetään ihan normaalina ja hyväksyttävänä. Minua, kevään vihaajaa, katsotaan kieroon. Joku on jopa kysynyt olenko harkinnut lääkitystä siihen! No en. Haenko lääkitystä, jos minua ärsyttää tiskit tiskipöydällä tai se, että saan räjähdyskuntoisesta hattuhyllystä puolet niskaani? En tietenkään. Nyt ei pidä sekoittaa tätä kevätmasennukseen. Minua ei masenna. Minua vain ärsyttää ja kiukuttaa kevät. Talvi tuntuu loppuvan aina liian aikaisin ja kesään on liian paljon matkaa.
Kevät saisi mennä jo!
Kevätinho menee ohi, kun kevätkin alkaa menemään ohi. Sitten, kun luonto alkaa vihertämään. Silloin lopetan kevään vihaamisen. Sitten en enää vähään aikaan ihnoa mitään vuodenaikaa.
Kunnes kevät taas tulee...
Siinäpä minun keväänmerkkini.