Sähkölinja on edessäni. Juuri tälläisillä säillä inhoan sähkölinjoja. Ne ritisevät ja rätisevät. Niiden läheisyydessä on koko ajan sellainen olo, että sieltä tulee sähkö isku niskaan. Juuri nyt! No, onneksi on saappaat jalassa. Onpa suuri lohtu. Katson linjan toiselle puolelle. Sinne pitäisi päästä. Suuntaan askeleeni sinne. Mahdollisimman nopeasti ja ajattelematta ritisevää linjaa. Maasto linjan alla on kömpelöä kävellä. Isoja kiven lohkareita lumen alla.
Ja sitten se tapahtuu. Juuri nyt, kun olen tuon iän ikuisen sähkölinjan alla. Jalka muljahtaa kiven koloon. Tiukasti vielä. Siellä on ja pysyy. Muutama nykäisykään ei auta asiaa. Rojahdan istumaan hankeen. Yritän kiskoa saapasta kaksin käsin irti. Ei onnistu. Otan jalan pois saappaasta. Tepastelen toinen jalka lämpimästi saappaassa ja toinen jalka villasukassa hangessa. Onneksi on pakkasta ja lumi kuivaa, niin pysyy sukkakin kohtalaisen kuivana. Polvistun kuin rukoileva saappaani ääreen ja alan kiskoa epätoivoissani sitä irti loukustaan. Ei irtoa. Pähkäilen jo saappaan hylkäämistäkin, mutta ei. Se on aivan liian uusi hylättäväksi. Ja mitä sitten tekisin yhdellä yksinäisellä huopavuorisella kumisaappaalla?
Päässä sirittää joko sähkölinja tai alkava raivo saapasta kohtaan. Miksi sen juuri nyt piti jäädä tuonne kiinni ja vielä sähkölinjan alla? Keskellä metsää olisi ollut paljon parempi. Ja minähän sen saappaan kiskon sieltä pois ehjänä tai riekaleisena, mutta irti sen otan! Väännän, käännän, revin ja nyhdän saapasta. Kiviäkin koitan liikuttaa, mutta ne ovat tiukasti maassa kiinni ja aivan liian isoja siirreltäviksi. Sormenpäät hellinä ja rystyset pakkasesta punaisina pidän saappaasta kiinni. Napakka riuhtaisu ja saapas irtoaa yllättäen.
Pyllähdän hankeen saapas käsissäni ja sukkajalka heilahtaa ilmassa.
Pienet on riemut pöljälläkin. Ravistan saappaasta lumet pois ja laitan takaisin jalkaani. Jatkan sähkölinjan ylitystä ja pääsen takaisin tielle. Onneksi kukaan ei ole kulkenut siitä. Tai ainakin kovasti uskon niin.